Anna itsellesi anteeksi, ettet pysty juoksemaan kovempaa kuin lentokone lentää

 ”Ihmiselle annetaan vain sen verran kuin hän jaksaa kantaa.” Jos tämä on totta, haluaako olla vahva vai heikko. ”Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa.” Vahvistaako oikeasti vai rampauttaa...

 

”Ihmiselle annetaan vain sen verran kuin hän jaksaa kantaa.” Jos tämä on totta, haluaako olla vahva vai heikko. ”Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa.” Vahvistaako oikeasti vai rampauttaako? Vai, vaikuttaako lopputulokseen se, miten asiaan suhtaudumme?

 

Olen lukenut Ulrika Björkstamin kirjaa ”Nouse nyt”, mikä kertoo hänen selviytymisestään erittäin vakavasta onnettomuudesta. Kaikki me kohtaamme meille suuria ja kohtuuttoman tuntuisia asioita, ja todennäköisesti selviämme niistä. Olisimmeko selvinneet vielä vähän pahemmasta?

 

Riittääkö selviytyminen vai pitäisikö toipua? Psykoterapeutti Maaret Kallio puhuu aidon toipumisen puolesta, mikä on mahdollista vain, jos menetys ja suru kohdataan aidosti. Kallion sanoin toipuminen vaatii oman tarinan omistamista surullisine käänteineenkin, taipumista surulle. Minusta se tarkoittaa sitä, että ottaa osaksi omaa elämänkertomustaan kaiken tapahtuneen, antaa sille paikan, mikä sille kuuluu, ja antaa tapahtumien ajan myötä lomittua muuhun ja tulla oman ja oikean kokoiseksi. Menetystä, järkyttävää kokemusta tai surua ei voi vain ohittaa tai kapseloida ja jättää taakseen. Kapseli kulkee mukana ja ohitettavaa tulee eteen koko ajan.

 

Bröjkstamin kirjassa minuun vaikutti eniten se, että hän päätti antaa itselleen anteeksi, ettei pystynyt juoksemaan kovempaa kuin lentokone lensi. Oman itsemme syyttäjinä ja tuomareina olemme käsittämättömän taitavia. Anteeksi voi antaa pienempiäkin asioita. Viktor Franklilta lainatut sanat saivat pohtimaan oman ajattelun ja tulkinnan merkitystä kaikenlaisissa elämäntilanteissa, mutta erityisesti kuormittavissa ja raskaissa tapahtumissa.

Ihmiseltä ei voida ottaa pois

viimeistä inhimillistä vapautta – vapautta

valita oma suhtautumisensa mihin tahansa

annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä."

Viktor Frankl

Uskon, että vahvin kantovoima tulee asenteesta – siitä, miten suhtaudumme meitä kohdanneihin tapahtumiin.  Omalla asenteellamme rakennamme kokemuksistamme vahvuutta, haurautta, herkkyyttä ja viisautta. Kukin omalla tavallamme. Tai sitten jotain ihan muuta. Vapautemme valita, miten suhtaudumme meitä kohdanneisiin asioihin on rajoittamaton.

 

Minulla on ollut vaikea vuosi. Menetin alkuvuodesta minulle erittäin tärkeän ja läheisen ihmisen. Sen seurauksena vetäydyin lähes kokonaan työelämästä, yrittäjyydestäni. Annoin itselleni aikaa surra tavalla, joka sopii minulle, suorittamatta sitä. Olen ollut etuoikeutettu voidessani tehdä niin. Ymmärrän, ettei se ole kaikille mahdollista. En jäänyt yksin, enkä salannut suruani. Suruni ei siis ollut surututkija Mari Pulkkisen tutkimusten mukainen tyypillinen suomalainen suru – sanaton, salattu ja suoritettu.

 

Näyttäisi siltä, että sain sen verran kuin jaksoin kantaa. Näyttäisi myös siltä, että onnistuin taipumaan surulle, toipumaan ja ehkä menetykseni jopa vahvisti minua – tai viisastutti. Odotan uteliaisuudella uutta tulevaa vuotta. Haluan ottaa sen vastaan pelkäämättä - vähän vahvempana ja viisaampana kuin vuosi sitten. Kantaen mukanani kauniita muistoja, järkyttäviä kokemuksia ja surua – elämän tapahtumiani, jotka lomittuvat muiden kokemuksieni lomaan, ja luovat pohjaa uudelle. 

 

 

Voisiko muuttaa pois, lähteä kuin linnut.
Tulla takaisin paremmassa säässä.
Jättää taakseen mustan ja pimeän.
Joku olisi palauttanut valon,
joku olisi tuonut ilon.
Kulkisin kevein siivin, uusin siivin.
 
En halua uusia siipiä.
Vanhojen sulat havisee.
Uudet ei muista mitä oli.

LH

 


0 0
Feed